Kansainvälistä yhteistyötä, seikkailupedagogiikkaa ja Muumilaakso – Sosionomiopiskelijoiden oppimista koulun seinien ulkopuolella

Tampereen ammattikorkeakoulun lehtori Tapio Salomäki kävelee käytävää pitkin kohti meitä kahvikuppi kädessään: nyt hän on valmis kertomaan meille aiheesta ”My life’s adventure- FAD”. Istumme sosiaalialan lehtoreiden huoneessa, jossa sisustus on sekoitus montaa eri tyyliä, ja kuulemme selityksen sille, miksi niin on. Tämän jälkeen katsomme listastamme ensimmäisen kysymyksen: mistä oikein on kyse? Tähän kysymykseen vastatessa Salomäki vastaa kaikkiin seuraaviinkin kysymyksiin. Huomaa, että hän on innoissaan asiasta, ja tähän löytyy hyvä syykin: Salomäki istui itsekseen alas hiihtolomalla 2017 ja laittoi hankehakemuksen vireille. Hänellä on omia kontakteja Viron lastensuojeluyksiköihin jo entuudestaan, ja nimenomaan näitä kontakteja hän sai mukaan hankkeen yhteistyökumppaneiksi. TAMKin ollessa mukana hankkeessa luonnollisesti myös muutamat sosionomiopiskelijat pääsevät toteuttamaan projektia.

Mikä on FAD? FAD on hankeohjelma, joka on osa Pohjoismaiden ministerineuvoston tukemaa Nordplus Horizontal- hanketta. Horizontal- hankkeessa edellytys on, että Pohjoismaiden eri maat toimisivat yhteistyössä, jonka vuoksi Suomen yhteistyökumppaneina hankkeessa ovat Viro ja Latvia. Hankkeen tarkoituksena on seikkailupedagogisin menetelmin mahdollistaa 12 lastensuojelulapselle (Suomesta ja Virosta) ”My life’s adventure”, elämäni seikkailu. Lapset ovat iältään 9-14-vuotiaita, ikänsä puolesta putoamis- ja syrjäytymisvaaran alla. Suomessa yhteistyökumppaneita TAMKin lisäksi ovat Akaan lastensuojeluyksikkö RAIDE ja Turusta perhekuntoutusyksikkö Lauste sekä konsultoivaa roolia hoitava KOTA ry. Virosta mukana on Tarton lasten turvakoti sekä Maarjamaa Hariduskolleegium (erityiskoulu, Kaagvere) sekä evaluoijina Latvian Riikasta RISEBA yliopisto yhdessä VICTORIA ammatillisen koulun kanssa.

Miksi tällainen hanke? Salomäki vastaa kysymykseen kolmesta näkökulmasta, joista ehdoton ensimmäinen on lapset. Hankkeen taustalla on ajatus siitä, että lapset ovat alisuoriutujia ja heillä voi olla vaikeuksia tavallisen koulunkäynnin kanssa. Non-formaalit kasvatukselliset tilanteet tukevat lasten oppimista ja saavat aikaan onnistumisen kokemuksia. Voisiko voimaantumisen kokemus non-formaaleissa kasvatustilanteissa edesauttaa oppimista myös informaaleissa kasvatustilanteissa, pohtii Salomäki. Projektin tavoitteena on seurata, näkyykö lapsissa myönteistä muutosta seuraavan puolen vuoden aikana, kun toiminta on aktiivisesti heihin pureutuvaa.

Opiskelijoiden näkökulmasta hankkeen parasta antia on päästä suunnittelemaan ja järjestämään aktiviteetteja kuulemalla lasten ääntä ja näin saaden heidän osallisuutensa nostettua toiminnan keskiöön. Jos muutosta lapsissa ei tapahdu ja maailmaa ei saada ainakaan näkyvästi parannettua yhdenkään lapsen kohdalta, on tämän asian sietäminen ja käsittely oppimisen kokemus opiskelijoille. Kokonaisuudessaan hankkeeseen osallistuvat opiskelijat oppivat projektityöstä, verkostoitumisen tärkeydestä sekä epävarmuuden sietämisestä. Projektioppimisen hyötyjä ja karua arkea Salomäki havainnollistaa seuraavasti: Jos palosammutusta harjoitellaan ämpärissä palavaan tuleen, on siitä tiettyyn rajaan asti hyötyä. Mutta sitten, kun mennään kentälle ja edessä on palava auto, tulee asioiden syvyys, vakavuus ja nöyryyden tarve esille.

Näiden lastensuojelulaitoksissa työskentelevien ja leirillä mukana olleiden ohjaajien kannalta katsottuna tarkoitus on pureutua syvemmälle lasten osallisuuteen myös omassa arkityössä. Jos hankkeen aikana työntekijöiden ajatukset kääntyisivät lasten ideoiden torppaamisen sijaan siihen, onko jokin tapa saada toteutettua asia, olisi se hienoa. Olisi hyvä oppia näkemään enemmän

mahdollisuuksia kuin uhkia. Tämä ei siis tarkoita sitä, että työntekijät tällä hetkellä torppaisivat jokaisen mahdollisen toiveen, vaan sitä että lasten osallisuuden vahvistamista ei liikaa voi harjoittaa. Lausutaanhan YK:n ihmisoikeussopimuksen §12 lapsen kuulemisesta. Lapsilta on kysytty toiveita hankkeen toteuttamiseen liittyen, jotta heidän osallisuutensa on voinut nousta esiin alusta alkaen. Salomäki miettii, kuinka tiivistäisi ajatuksensa näköalojen avartamisesta lyhyeksi lauseeksi. ”Työntekijät pliis, älkää laitostuko.”

Käytännössä hankkeen kulku on: alkuseminaari yhteistyötahoille syyskuussa 2017, seikkailupedagoginen leiri lapsille Tampereella lokakuussa 2017, väliseminaari tammikuussa 2018, seikkailupedagoginen toimintajakso lapsille Viron Tartossa keväällä 2018 sekä loppuseminaari toukokuussa 2018. Seuraavana on siis vuorossa seikkailua lapsille. Salomäki määrittelee, että ”seikkailu on jotain mikä sytyttää, innostaa ja saa ylittämään itseään”. Vuorossa ei siis ole kalliokiipeilyä, vaan ”softia” toimintaa erilaisten tilanteiden ja tehtävien muodossa. Tästä lokakuun leiristä ja sen kulusta tulossa vielä myöhemmin erillinen kirjoitus.

Tampereen toimintajakso on narratiivisen idean, Muumipapan seikkailujen, ympärille rakennettuja yhteneviä tehtäviä, eikä pelkästään irrallisia toimintoja. Muumimuseo, metsäretki ja leirilipun tekeminen yhdessä ovat esimerkkejä siitä, mitä tuleman pitää. Mutta miten Muumit nyt eksyi mukaan tällaiseen hankkeeseen? Muumipapalla on kokemus lastenkodista, kun hänet hylättiin orpona lastenkodin portaille. Myöhemmin hän siirtyi asumaan Muumilaaksoon, joka on levon ja rauhan tyyssija. Antaverkan leirikeskuksesta Ylöjärvellä tehdään lapsille oma Muumilaakso, jossa he voivat rauhoittua ja ladata akkuja sekä valmistautua tuleviin seikkailuihin, joita toimintajakso tuo mukanaan. Salomäki kääntää ajatuksen toimintajaksosta opiskelijoiden koulumaailmaan, ja opiskelijoiden Muumilaaksoon, kouluun: koulun on oltava rauhan tyyssija, melkein jopa tylsäkin paikka, jotta on mahdollista lähteä opiskelujen lomassa mukaan esimerkiksi tällaiseen projektiin. Jos koko ajan tarvitsee murehtia jatkuvasti muuttuvia tilanteita koulussa, ei yhteistyökuviot esim. työelämän kanssa ole juuri mahdollisia. ”Jos TAMK haluaa toimia talon ulkopuolella, on sen oltava joustava osapuoli”, toteaa Salomäki. Haastattelun lopuksi hän sanoo aforismin, joka jää hyvin mieleemme varsinkin Muumilaakso- ajatuksen avaamisen jälkeen: ”Rutiineja pitää vahvistaa, jotta voidaan ottaa riskejä ja rikkoa rutiineja”.

Kirjoittanut sosionomiopiskelijat Eveliina Huhtala ja Katariina Kaskinen

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *