Sosionomiopiskelijoiden monipuoliset oppimismenetelmät

Sosionomiopiskelijoiden koulunkäynti on paljon muutakin kuin luennoilla istumista ja tentteihin lukemista. Opinnoissa on paljon toiminnallisia kursseja, joissa pääsee monipuolisesti tekemään työelämässä erilaisia itse suunniteltuja tuokioita ja osallistumaan erinäisiin projekteihin. Osana ammatillisen kasvun opintoja joukko kolmannen vuoden opiskelijoita pitivät toiminnallisen tuokion lokakuussa Antaverkan leirikeskuksessa leirillä olleille lapsille. Opiskelijoiden ohjaaman ohjelman tarkoituksena oli voimaannuttaa lapsia, antaa heille hyviä kokemuksia ja siten vaikuttaa heidän itsetuntoonsa myönteisesti. Lapset olivat 9-14-vuotiaita suomalaisia ja virolaisia lastensuojelulapsia ja he olivat tulleet Antaverkan leirikeskukseen My life’s adventure -FAD – seikkailupedagogiselle leirille, jonka tarkoitus on tuottaa elämyksiä ja onnistumisia sekä vahvistaa osallisuutta ja yhteisöllisyyttä -leirille lokakuussa.

– On tärkeää, että opiskelijoilla on mahdollisuus osallistua käytännön projekteihin. Se vaatii kyllä hieman aktiivisuutta opiskelijoilta, mutta on todella hyödyllistä niin opiskelijoille kuin itse kohdejoukollekin, pohtii eräs opiskelija.

Ohjelma oli suunniteltu etukäteen ja muuttuviin tilanteisiin oli varauduttu. Lastensuojelun asiakkaana olevat lapset voivat olla herkempiä ja reagoida hyvinkin voimakkaasti yllättäviinkin ärsykkeisiin. Osa lapsista tuli Virosta ja kuuluivat venäjänkieliseen vähemmistöön, joten yhteistä kieltä ei ollut. Tämä tiedettiin jo ennalta ja siihen osattiin varautua. Kommunikointikielenä toimi elekielen lisäksi englanti, jota suurin osa lapsista ymmärsikin hyvin.

Miten tuokio sitten sujuikaan?

Yöllä ja aamulla oli satanut talven ensimmäiset lumet, joka hieman vaikeutti paikalle pääsyä ajoissa. Lapsille oli kerrottu opiskelijoiden tulosta, mutta silti ilmapiiri salissa oli aluksi hieman jännittynyt. Kaksi opiskelijaa olivat järjestämässä ja ohjaamassa muutenkin itse leiriä ja tämä auttoi selvästi tuokion alussa tunnelman luomisessa, kun mukana oli lapsille jo ennestään tuttuja kasvoja.

– Kyllä vähän jännitti mennä sinne, kun ei ollut mitään ennakkotietoja lapsista. Tuntu muutenkin oudolta vaan mennä sinne kesken leirin ja olla vain pienen hetken ja sitten vaan lähteä, kertoo eräs opiskelija.

Alkuesittelyjen jälkeen tiedusteltiin hieman lapsilta alkufiiliksiä hymiötarrojen avulla. Tarrojen perusteella lähes kaikki olivat hyvillä mielin. Alkupalautteen keräämisen jälkeen seurasi lyhyt alkuvoimistelu, jonka jälkeen seurasi tuolileikki sekä nimipeitto-leikki. Leikkien tarkoituksena oli toimia ”jäänmurtajina” joiden avulla tutustuisimme hieman lapsiin ja lapset tutustuisivat meihin. Lapset olivat alusta asti hyvin mukana. Nuoremmat lapset heittäytyivät leikkeihin innokkaasti ja alensivat selvästi vanhempien lasten kynnystä osallistua.

– Oli hienoa nähdä erään hieman ujon venäläispojan voittavan sen tuolileikin, kun se oli niin ylpeä itsestään sen jälkeen. Hänen hymystä ja ylväästä olemuksesta näki hänen olevan niin tyytyväinen itseensä, mikä lämmitti mieltä, muistelee eräs opiskelija.

Alkuleikkien jälkeen vuorossa oli leirilipun teko. Ajatuksena oli yhdistää jokaisen lapsen tekemä osa yhdeksi isoksi leirilipuksi. Leirilipun tekeminen osoittautui hyvin tärkeäksi koko leiriä ajatellen ja siitä tulikin leirin symboli.

– Oli ihana nähdä, kuinka hyvin lapset osallistu lipun tekemiseen ja niistä tuli niin oman näköisiä, muistelee eräs opiskelija.

Muutama lapsi ei halunnut osallistua tähän aktiviteettiin ja he vetäytyivätkin heti yläkertaan. Kuitenkin pienen suostuttelun jälkeen kaksi opiskelijaa saivat lapset ulos heidän kanssaan. Vaikka ulkona oleminen ei ollutkaan alkuperäisessä suunnitelmassa, se osoittautui hyväksi ideaksi. Juuri satanut lumi ja suojakeli mahdollistivat lumilyhtyjen tekemisen ulkona. Leirilipun valmiiksi saaneet lapset rupesivat hiljalleen tulemaan myös ulos ja liittyivät mukaan tekemään lumilyhtyjä. Hetken kuluttua meno yltyi hurjaksi lumisodaksi.

– Huomasi miten varsinkin ne kaksi poikaa kokeili minua aluksi heittäessään ensimmäisen lumipallon varovasti ja katsoivat hieman pelokkaina minua. No sitten kun ne huomasivat, etten suuttunut ja se olikin hauskaa, nii ne innostu ihan tosissaan, muistelee eräs opiskelija.

 

Loppupalaute kerättiin myös hymiötarroilla ja tarrojen perusteella ohjelma oli onnistunut. Joukossa oli vain yksi vihainen hymynaama, mutta syyksi selvisi se, kun lapsi ei ollut saanut annettua lumipesua kaikille osallistujille.

Mummon Kammari lahjoitti kaikille lapsille villasukat lämmittämään jalkoja ja nämä otettiinkin riemuisasti vastaan. Kuulimme jälkikäteen lasten pitäneen niitä haltioituneina jaloissaan koko loppuleirin ajan. Näinkin pieni asia voi jäädä ilahduttamaan pidemmäksi aikaa muistoksi leiristä.

Mitä päivästä jäi käteen?

Haastavinta päivässä oli opiskelijoiden mielestä sen ennalta-arvaamattomuus ja jatkuvasti muuttuvat tilanteet. Esimerkiksi aikataulu oli muuttunut aiemmin sovitusta ja tuokiolle olikin lyhyempi aika varattuna. Etukäteisvalmisteluihin meni myös yllättävän kauan ja vieraassa paikassa tavaroita joutui etsimään kauankin. Myös lasten mahdollinen kieltäytyminen osallistumisesta toimintaan tulisi muistaa huomioida, jotta ohjaajia riittäisi joka paikkaan niin kuin tässä tuokiossa tapahtui.

– Suunnitelmia pitää pystyä muuttamaan lennosta. Sitten tulee hyväksyä se, ettei kaikkiin kysymyksiin saa aina vastauksia. Muuttuvia tilanteita ja epävarmuutta tulee pystyä sietämään tällaisissa projekteissa, pohtii eräs opiskelija.

 

 

Kielimuuri oli myös haaste, mutta ei ylitsepääsemätön asia. Yhteisen kielen puuttuminen ei lopulta vaikuttanut toimintaan paljoa, vaikka etukäteen tilanne oli monia mietityttänyt. Ilman yhteistä kieltä touhuaminen onnistui hyvin ja lapset keskenäänkin leikkivät sujuvasti ilman samaa äidinkieltä. Toiminta oli tietenkin myös osattu suunnitella ottaen huomioon tämän seikan, mikä edesauttoi toiminnan sujuvuudessa.

– Yhteisen kielen puuttuminen oli hyvin opettavaista. Siinä tajusi konkreettisesti vuorovaikutuksen olevan niin paljon muutakin kuin puhumista. Tuli semmoinen fiilis, et tässä ollaan yhdessä ja touhutaan. Ei tarvita puhetta, kertoo eräs opiskelija.

– Välillä tuntui, että lapset ymmärsivät hyvin sanomamme, mutta eivät vain halunneet olla ymmärtävinään, nauraa toinen opiskelija.

 

 

Kehityksen pystyi selvästi näkemään lapsista, kun alussa hiljaiset ja arat lapset olivat rentoja toiminnan loppuessa. Pois lähteminen tuntui monesta opiskelijasta ikävältäkin, kun näki lasten niin nauttivan selvästi meidän läsnäolosta. Monet lapset tulevat hyvinkin rankoista olosuhteista ja luottaminen vieraisiin aikuisiin ei ole itsestään selvyys. Luottamus oli voitettu.

– Kuulimme jälkikäteen lasten olleen hyvin iloisia koko loppupäivän ja olimme selvästi saaneet tuotua hieman lisää iloa heidän päiväänsä. Joskus voidaan tarvita hyvin pieniä asioita saadakseen aikaan jotain suurta, kertoo hymyillen eräs opiskelijoista.

– Se lapsista näkyvä riemu oli mahtavaa. Sitä lasten iloa ja riemua niiden silmistä ei voi edes kuvailla. Oli hieno nähdä, miten he alkoivat selvästi luottamaan meihin. Meillä oli tosi kivaa yhdessä, summaa toinen opiskelija.

Kirjoittanut sosionomiopiskelijat Jonna Laitinen ja Oskari Heimonen

Kansainvälistä yhteistyötä, seikkailupedagogiikkaa ja Muumilaakso – Sosionomiopiskelijoiden oppimista koulun seinien ulkopuolella

Tampereen ammattikorkeakoulun lehtori Tapio Salomäki kävelee käytävää pitkin kohti meitä kahvikuppi kädessään: nyt hän on valmis kertomaan meille aiheesta ”My life’s adventure- FAD”. Istumme sosiaalialan lehtoreiden huoneessa, jossa sisustus on sekoitus montaa eri tyyliä, ja kuulemme selityksen sille, miksi niin on. Tämän jälkeen katsomme listastamme ensimmäisen kysymyksen: mistä oikein on kyse? Tähän kysymykseen vastatessa Salomäki vastaa kaikkiin seuraaviinkin kysymyksiin. Huomaa, että hän on innoissaan asiasta, ja tähän löytyy hyvä syykin: Salomäki istui itsekseen alas hiihtolomalla 2017 ja laittoi hankehakemuksen vireille. Hänellä on omia kontakteja Viron lastensuojeluyksiköihin jo entuudestaan, ja nimenomaan näitä kontakteja hän sai mukaan hankkeen yhteistyökumppaneiksi. TAMKin ollessa mukana hankkeessa luonnollisesti myös muutamat sosionomiopiskelijat pääsevät toteuttamaan projektia.

Mikä on FAD? FAD on hankeohjelma, joka on osa Pohjoismaiden ministerineuvoston tukemaa Nordplus Horizontal- hanketta. Horizontal- hankkeessa edellytys on, että Pohjoismaiden eri maat toimisivat yhteistyössä, jonka vuoksi Suomen yhteistyökumppaneina hankkeessa ovat Viro ja Latvia. Hankkeen tarkoituksena on seikkailupedagogisin menetelmin mahdollistaa 12 lastensuojelulapselle (Suomesta ja Virosta) ”My life’s adventure”, elämäni seikkailu. Lapset ovat iältään 9-14-vuotiaita, ikänsä puolesta putoamis- ja syrjäytymisvaaran alla. Suomessa yhteistyökumppaneita TAMKin lisäksi ovat Akaan lastensuojeluyksikkö RAIDE ja Turusta perhekuntoutusyksikkö Lauste sekä konsultoivaa roolia hoitava KOTA ry. Virosta mukana on Tarton lasten turvakoti sekä Maarjamaa Hariduskolleegium (erityiskoulu, Kaagvere) sekä evaluoijina Latvian Riikasta RISEBA yliopisto yhdessä VICTORIA ammatillisen koulun kanssa.

Miksi tällainen hanke? Salomäki vastaa kysymykseen kolmesta näkökulmasta, joista ehdoton ensimmäinen on lapset. Hankkeen taustalla on ajatus siitä, että lapset ovat alisuoriutujia ja heillä voi olla vaikeuksia tavallisen koulunkäynnin kanssa. Non-formaalit kasvatukselliset tilanteet tukevat lasten oppimista ja saavat aikaan onnistumisen kokemuksia. Voisiko voimaantumisen kokemus non-formaaleissa kasvatustilanteissa edesauttaa oppimista myös informaaleissa kasvatustilanteissa, pohtii Salomäki. Projektin tavoitteena on seurata, näkyykö lapsissa myönteistä muutosta seuraavan puolen vuoden aikana, kun toiminta on aktiivisesti heihin pureutuvaa.

Opiskelijoiden näkökulmasta hankkeen parasta antia on päästä suunnittelemaan ja järjestämään aktiviteetteja kuulemalla lasten ääntä ja näin saaden heidän osallisuutensa nostettua toiminnan keskiöön. Jos muutosta lapsissa ei tapahdu ja maailmaa ei saada ainakaan näkyvästi parannettua yhdenkään lapsen kohdalta, on tämän asian sietäminen ja käsittely oppimisen kokemus opiskelijoille. Kokonaisuudessaan hankkeeseen osallistuvat opiskelijat oppivat projektityöstä, verkostoitumisen tärkeydestä sekä epävarmuuden sietämisestä. Projektioppimisen hyötyjä ja karua arkea Salomäki havainnollistaa seuraavasti: Jos palosammutusta harjoitellaan ämpärissä palavaan tuleen, on siitä tiettyyn rajaan asti hyötyä. Mutta sitten, kun mennään kentälle ja edessä on palava auto, tulee asioiden syvyys, vakavuus ja nöyryyden tarve esille.

Näiden lastensuojelulaitoksissa työskentelevien ja leirillä mukana olleiden ohjaajien kannalta katsottuna tarkoitus on pureutua syvemmälle lasten osallisuuteen myös omassa arkityössä. Jos hankkeen aikana työntekijöiden ajatukset kääntyisivät lasten ideoiden torppaamisen sijaan siihen, onko jokin tapa saada toteutettua asia, olisi se hienoa. Olisi hyvä oppia näkemään enemmän

mahdollisuuksia kuin uhkia. Tämä ei siis tarkoita sitä, että työntekijät tällä hetkellä torppaisivat jokaisen mahdollisen toiveen, vaan sitä että lasten osallisuuden vahvistamista ei liikaa voi harjoittaa. Lausutaanhan YK:n ihmisoikeussopimuksen §12 lapsen kuulemisesta. Lapsilta on kysytty toiveita hankkeen toteuttamiseen liittyen, jotta heidän osallisuutensa on voinut nousta esiin alusta alkaen. Salomäki miettii, kuinka tiivistäisi ajatuksensa näköalojen avartamisesta lyhyeksi lauseeksi. ”Työntekijät pliis, älkää laitostuko.”

Käytännössä hankkeen kulku on: alkuseminaari yhteistyötahoille syyskuussa 2017, seikkailupedagoginen leiri lapsille Tampereella lokakuussa 2017, väliseminaari tammikuussa 2018, seikkailupedagoginen toimintajakso lapsille Viron Tartossa keväällä 2018 sekä loppuseminaari toukokuussa 2018. Seuraavana on siis vuorossa seikkailua lapsille. Salomäki määrittelee, että ”seikkailu on jotain mikä sytyttää, innostaa ja saa ylittämään itseään”. Vuorossa ei siis ole kalliokiipeilyä, vaan ”softia” toimintaa erilaisten tilanteiden ja tehtävien muodossa. Tästä lokakuun leiristä ja sen kulusta tulossa vielä myöhemmin erillinen kirjoitus.

Tampereen toimintajakso on narratiivisen idean, Muumipapan seikkailujen, ympärille rakennettuja yhteneviä tehtäviä, eikä pelkästään irrallisia toimintoja. Muumimuseo, metsäretki ja leirilipun tekeminen yhdessä ovat esimerkkejä siitä, mitä tuleman pitää. Mutta miten Muumit nyt eksyi mukaan tällaiseen hankkeeseen? Muumipapalla on kokemus lastenkodista, kun hänet hylättiin orpona lastenkodin portaille. Myöhemmin hän siirtyi asumaan Muumilaaksoon, joka on levon ja rauhan tyyssija. Antaverkan leirikeskuksesta Ylöjärvellä tehdään lapsille oma Muumilaakso, jossa he voivat rauhoittua ja ladata akkuja sekä valmistautua tuleviin seikkailuihin, joita toimintajakso tuo mukanaan. Salomäki kääntää ajatuksen toimintajaksosta opiskelijoiden koulumaailmaan, ja opiskelijoiden Muumilaaksoon, kouluun: koulun on oltava rauhan tyyssija, melkein jopa tylsäkin paikka, jotta on mahdollista lähteä opiskelujen lomassa mukaan esimerkiksi tällaiseen projektiin. Jos koko ajan tarvitsee murehtia jatkuvasti muuttuvia tilanteita koulussa, ei yhteistyökuviot esim. työelämän kanssa ole juuri mahdollisia. ”Jos TAMK haluaa toimia talon ulkopuolella, on sen oltava joustava osapuoli”, toteaa Salomäki. Haastattelun lopuksi hän sanoo aforismin, joka jää hyvin mieleemme varsinkin Muumilaakso- ajatuksen avaamisen jälkeen: ”Rutiineja pitää vahvistaa, jotta voidaan ottaa riskejä ja rikkoa rutiineja”.

Kirjoittanut sosionomiopiskelijat Eveliina Huhtala ja Katariina Kaskinen